"Kun väki vähenee, niin pidot paranee”?

29.10.2019 / Esa Kaunisto, sivistystoimenjohtaja

Otsikkona oleva vanha sanonta on viime aikoina pyörinyt eri kirjoituksissa, mutta uskallan käyttää sitä tässäkin. Varsinkaan kun se ei päde kunnallisessa palveluntuotannossa.

Alajärven kaupunki on viimeisien vuosien aikaa käyttänyt useita miljoonia palveluiden tuottamiseen ja niihin tarvittavien kiinteistöjen rakentamiseen tai peruskorjaukseen. Ja hyvä niin, sillä toimivat, nykyaikaiset ja ennen kaikkea terveelliset rakennukset takaavat onnistuneen lopputuloksen. Samalla sivistystoimen ja sivistyslautakunnan rooli on yhä enemmän muuttunut sivistyksen jakajasta kohti hyvinvointipalvelujen tuottajan roolia. Lisäksi palvelujen tuottaminen yhteistyössä sekä perusturvan että muiden toimijoiden kanssa on saanut aivan uusia muotoja. Esimerkkeinä vaikkapa Perhekeskuksen kohtaamispaikka ja Ohjaamo, jotka kokoavat toimintamallillaan yhteen monia toimijoita. Perhekeskuksessa varhaiskasvatus, lastenneuvola ja perhetyö tuovat perheiden arkeen erilaisia palveluita saman katon alle tai Ohjaamon väki yhdessä työvoima- ja koulutuspalvelujen kanssa auttavat nuoria löytämään oman polkunsa.

Palvelutarjonta siis kasvaa entistä laajemmalla rintamalla ja tavoittaa yhä useampia kuntalaisia. Vai tavoittaako ja miksi ei tavoita? Vastaus lienee yksinkertainen. Koska niitä useampia kuntalaisia ei ole. Väestön vähenemiseen törmäämme päivittäin eri medioissa ja viesti taitaa olla kaikissa sama. Ainakin haja-asutusalueilla lapset loppuvat kouluista, työntekijät hoito- ja hoiva-aloilta jne. Eikä nykyisellä kehityksellä ja poliittisella asenteella taida olla niitä tulijoita enempää maan sisäisellä kuin ulkoa päin suuntautuvalla muuttoliikkeellä.

Palveluverkosto on kuitenkin luotu ja sen tarkoituksena on ylläpitää kuntalaisten hyvinvointia ja samalla houkutella uusia asukkaita alueellemme. Lopputulos on sitten tulevien sukupolvien arvioitavissa. Kuitenkin kaupunkien ja kuntien toiminnan ja talouden suunnittelussa joudumme jo nyt pohtimaan tulojen ja palveluista koituvien menojen suhdetta hyvinkin tarkkaan. Kun mukaan otetaan valtion häilyvä talouspolitiikka ja erikoissairaanhoidon harjoittama kuntien hengiltä kuppaaminen, alkaa yhtälö olla kohtuuttoman vaikea. Palveluja ja niiden tarjontaa tulee siis tarkastella riittävän kriittisesti ja priorisointia noudattaen. Ja tämä tuo lisää tuskaa varsinkin paikallisille päättäjille.

Mitä se priorisointi sitten kuntien palveluissa tarkoittaa ja kenellä on oikeus nostaa jokin palvelu toistaan arvokkaammaksi? Tehtyjä ratkaisuja ovat jo varhaiskasvatuksen ja esi- ja perusopetuksen verkoston muutokset sekä kiinteistömassan karsiminen. Mutta mitä sitten seuraavaksi? Yksittäisen kunnan tuherrus virkojen yhdistelyllä ja muulla nappikaupalla ei ratkaise esimerkiksi erikoissairaanhoidon järjetöntä kulukehitystä. Ehkä olisi aika pohtia laajempia kokonaisuuksia ja ulottaa katse naapurien ja koko seutukunnan tarkasteluun. Laajentaa olemassa olevaa yhteistyötä ja samalla hyväksyä tosiasia, että emme tarvitse kaikkea sitä byrokratiaa. Eikä meillä taida olla tulevaisuudessa edes varaa sellaiseen. Mahdollisena lopputuloksena voisi olla edelleenkin elinvoimainen alue, joka tarjoaa riittävät palvelut vauvasta vaariin. Ja samalla määrätietoisesti etsii uusia tulijoita elinvoiman ylläpitämiseksi.

Vaikka blogini on ehkä hieman negatiivinen, uskon kuitenkin Winston Churchillin sanomaan:

"Mitä minuun tulee – olen optimisti. Toisenlaisella asenteella ei juuri taida olla käyttöä."

Ja perhokalastus harrastuksena on positivismia parhaimmillaan!