Tänä vuonna Alvarilla oli erityinen tehtävä. Hän päätti kirjoittaa kirjeet käsin, sillä hän uskoi, että kirjoitustaito on tärkeä taito, joka meiltä näin digiaikana saattaa unohtua. Alvarin käsiala ei aivan harakan varpaita muistuttanut, vaan enemminkin tiaisen varpaita – pieniä, mutta huolellisia jälkiä.
Hän istui puupöydän ääressä, ja upotti lyijykynän paperiin. Sanat soljuivat kuin hiljainen virta, ja jokainen kirjain oli kuin pieni laulu menneiltä ajoilta. Alvar kirjoitti kaihoisia kirjeitä niille, jotka olivat muuttaneet pois – ystäville, sukulaisille, ja kaikille niille, jotka olivat jättäneet jäljen hänen sydämeensä.
Hän sulki jokaisen kirjeen huolellisesti, sinetöi sen ja kiinnitti postimerkin. Sitten hän laski kirjeet vanhan postilaatikon uumeniin ja toivoi, että ne löytäisivät perille. Ehkä joku vastaisi, ehkä ei. Mutta Alvar ei antanut periksi – hän uskoi, että jokainen sana oli kuin pieni siemen, joka voisi kasvaa ja kantaa hedelmää.
